Raggarimorsian vierailee kirjakaupassa

Palasimme juuri sulhasen kanssa reissusta. Kaiken hääpöllyn keskellä tekee hyvää viettää aikaa irti kaikesta ja käydä vaikkapa narraamassa tappaja-ahvenia. Matkan varrella piipahdin kirjakauppa Sananhelinän vieraana. En soittamassa ilmakitaraa, vaan kertomassa tästä blogista ja tulevista raivopäisistä tempauksistani.

Kuvat: Elina Manninen

 
Raggari kun olen, ryöstin tilaisuutta varten tämän anoppini kirjoittaman runon. Se kertoo jo 50 vuotta naimisissa olleen pariskunnan arjesta. Kokeilepa lukea tämä ääneen kunnon itäsuomalaisella murteella:

Yks’ iltapäevä

Syksyne harmaus tienoota kietoo. Vettähi tihmoo, tuuli jo rietoo lehtiä puista.

Ukko vaen tuvassa nukkuu ja kellii. Täötyyhä sitä ihteesä hellii, tuumii. Jo silimiään raottaa. Ei oo kiire nyt ies savottaan.

Kissahi uunilla torkkua koettaa, tuuli vaen ulukona satteessa soettaa ja lehtiä kiskoo.

Ukko jo nousoo ja mahhoosa ruopii. Missä lienöö eukkohi tuokii. Alakasi jo niitä ruokia laittoo, kyllä se alakasi tässä maittoo! Näläkähän tuossa alakaa tulla, pitäsköhän syyvä yks pulla?

Viimennii eukko jo sissään tulloo, ukko vain ahtaa suuhusa pulloo. Hyvältähän tuo aina maistaa, kun vain eukko jaksasi paistaa.

Perunat eukko jo tullessaan tuopi, puhtaaksi huuhtoo ja kuoria aikoo. Niistäpä sitten keiton taikoo. Kattilaan perunat, porkkanat heittää. Makkarat, mausteet ja kannella peittää.

Keitto se hellalla hiljalleen kiehuu, eukko vaan tuvassa ees taas liehuu. Kantaa laatasta, leipee leikkoo, ei tässä kohta tie ennee heikkoo. Maetoo, piimee, voeta ja juustoo, täytyyhä muistoo myös sitä luustoo. Jotta ei kyntyset katkiisi vielä, vaen pysysi yhäti tiellä.

Siinäpä syyvessä puhutaan jostaa, vaan ukkopa porkkanat pöyvälle nostaa. Eihän nuita ou oppina syömään, vaekka eukko terhentää työnään.

Ei oo kiirettä kantturan viereen, jottain lämmintä tulloo mieleen. Ukolla, eukolla puhe luistaa kun niitä aikoja muistaa. Vaan antaa jo olla, pellot on niin kauva ollu kesannolla.

Ukko se siitä selälleen hiipii, eukko nuo ruoantähteet riipii kissalle kuppiin tuohon. Kissa jo uunilla naukua marahtaa, lusikka kun ruokakuppiin kalahtaa. Pitäsköön nousta arveloo tuosta, suattaahan sitä iltasella juosta. Ja kahtoo aetan sillanrakkoon, kun hiiri piäsi sinne viimmeksi pakkoon.

Ukko vaen sängyssä kuorsoo ja pieröö, eukko se hiljoo kiukkusa nielöö. Astiat pessöö ja pöyvän pyyhkii, yksinään aena hiljalleen nyyhkii. Tuuli vaen nurkissa kovasti vinkuu, eipä ou tuossa ennee hinkuu tuumii eukko ja oekassoo pohkeet. Kohta ku alakaa ne kaaniit ja rohkeet.

Yksi paikalla ollut rouva tokaisi, että eipä ole kaukana totuus tuosta. Kiitos kaikille paikalla olleille ja onnellista myötä- ja vastoinkäymistä kaikille ”elinkautistaan” eläville!