Suomalainen kosketus huutaa apua!

Suomi on kosketuksen kehitysmaa. Siinä missä vähän etelämpänä Euroopassa jaetaan poskisuudelmia, on meillä moiseen lässyn lässyn -touhuun sanktiot. Tai ainakin kysymyksiä herää, jos moista uskaltaa oikein julkisesti kokeilla. Halaaminen on tönkköä ja vaivalloista eikä siihenkään voi ryhtyä ilman pätevää syytä. Helsingissä Kampaamo Pesulaa pyörittävä Mikko Helin tietää, että monelle suomalaiselle oma kampaaja saattaa olla ainoa kosketuskontakti.

Kampaaja Mikko Helinille on kehittynyt tarkka ihmissilmä. Kuva: Elina Manninen

– Kosketuksen puutteen huomaa yleensä siitä, että asiakas itse halaa kampaajalle tullessaan tai sieltä lähtiessään. Viimeistään pesupaikalla hän saattaa huokailla syvään tai mainita, kuinka hyvältä tuntuu, kun joku koskettaa tai hieroo päätä. Monelle hiusten pesu onkin se odotetuin osa kampaajalla käyntiä, kertoo jo 15 vuotta kampaajana työskennellyt Helin.

Helinin mielestä suomalainen kosketuskulttuuri on köyhtynyt sitä mukaa kun vauhti yhteiskunnassa on kiihtynyt. Hänen havaintojensa mukaan kosketusta kaipaavat kaikki, ikään ja sukupuoleen katsomatta:

– Elämästä on tullut liian suorituskeskeistä ja se näkyy kosketuksen kaipuun lisäksi levottomuutena. Nykyihmisen on aina vain vaikeampaa keskittyä lukemaan “vain” lehteä kampaajan tuolissa. Suurin osa asiakkaista ottaa älypuhelimen käteensä heti sopivan tilaisuuden tullen.

Kuva: Elina Manninen

Pidättyvä kosketus ihanteena

Kulttuuriantropologi, kirjailija Taina Kinnusen mielestä älyvekottimet ja sosiaalinen media eivät ole syypää suomalaisen kosketuskulttuurin nykyjamaan. Niitä on vain helppo syyttää.

– On toki tutkittu, että some vie paljon esimerkiksi pariskuntien ja perheiden yhteistä aikaa ja vähentää siten fyysistä kosketusta. Seksiä suomalaispareilla on nykyään vähemmän kuin aikaisemmin. Silti, köyhä kosketusperinne meillä on ollut aina, Kinnunen tietää ja paljastaa, että parisuhde- ja seksuaaliterapia käynnistyy suomalaispareilla yleensä hyvinkin alkeellisilla kosketusharjoituksilla.

Lähihistoriassa poikkeuksellisen kovat sotavuodet selittävät tilannetta, samoin mm. voimakkaan sukuyhteyden puuttuminen. Kinnusen mukaan suomalaisilla on myös voimakas mieheyteen liittyvä tunteettomuuden ja pidättyvän kosketuksen ihannointi, joka heijastuu naisiin.

Kirjaansa Vahvat yksin, heikot sylityksin (Kirjapaja 2013) Kinnunen keräsi sekä suomalaisten miesten että naisten kosketuselämäkertoja. Niissä esiintyvät niin Koivumäen Herrat kuin toisen ihmisen läheisyyttä korvaamaan hankitut lemmikkieläimet. Moni, joka antoi tarinansa kirjaan, kertoi jollakin tavalla eheytyneensä kirjoitusprosessin kautta.

Taina Kinnusen mielestä kosketuksesta tarvitaan kipeästi lisää tutkimusta.

– Kosketuksesta puhuminen on edelleen hyvin arka asia, suorastaan tabu. Meillä hirveän helposti seksuaalistetaan kosketusta, vaikka kosketuksen tulisi olla luonnollinen ja luonteva osa sosiaalista kanssakäymistä, Kinnunen kertoo.

Kinnusen mielestä suomalainen kosketuskulttuuri huutaakin apua ulkopuolelta, ja juuri tällä hetkellä maahanmuuttajilta:

– Mielestäni maahanmuuttajat voisivat yrittää tarjota meille kehitysapua tunteiden oppimiseen ja opettelemiseen. Se Kaurismäki -filmien meistä maalaama kuva ei ole lainkaan väärä.

Halaaja tekee tärkeää työtä

Helinille asiakkaan halaaminen on viime vuosina tullut yhä olennaisemmaksi osaksi kampaajan työtä:

– Koen, että työni merkitys on vain korostunut. Ihminen kaipaa toista ihmistä ja ennen kaikkea sitä, että jollakin on aikaa vain vaihtaa kuulumisia ja kuunnella, mitä milloinkin on sanottavana. Ja tulee siitä itsellekin hyvä olo, kun huomaa löytäneensä yhteyden asiakkaan kanssa.

“Ammatit, joissa tehtävänä on koskettaa, ansaitsisivat tulla siitä palkituiksi.”

Kinnusen mielestä säännöllinen kampaajalla käynti olisi viisasta kosketuksen lisäämiseksi ja oman pahan olon ja vihan tunteen vähentämiseksi. On selkeäsi mahdollista, että väkivalta, vihapuhe ja aggressiivisuus juontavat juurensa kylmän kankeasta kosketuskulttuuristamme.

– Sitä kannattaa ihan tietoisesti pohtia, missä määrin oma huono olo kulminoituu kosketuskysymykseen. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin ja tarvitsee läheisyyttä tunteakseen olonsa turvalliseksi. Läheisyyden sijaan meillä ihannoidaan yksin selviämistä, jonka varjo lankeaa kauas, Kinnunen toteaa.

Taina Kinnunen on koukussa pehmeään.

Kosketuksesta on Kinnusen mielestä aivan liian vähän kansainvälistä tutkimusta ja vireillä onkin uusi, lähihoitajia koskeva tutkimusprojekti, johon parhaillaan haetaan rahoitusta.

– Olen sitä mieltä, että sellaiset ammatit, joissa ihmisen tehtävänä on koskettaa tai kuunnella toista ihmistä, ansaitsivat tulla palkituiksi paremmin, Kinnunen napauttaa.

Hyvä olo pienestä kiinni

Kinnusen tutkimusten perusteella usein jo pelkkä kädestä ottaminen, kämmenen harteille painaminen tai toisen rutistaminen riittää purkamaan pahan olon. Hän kertoo kirjassaan myös omasta, pohjoissuomalaisesta kosketushistoriastaan, joka on opettanut hänet mm. rakastamaan pehmeitä materiaaleja. Ja silittämään kissoja ja koiria.

Raggarimorsian haastaakin nyt teidät, rakkaat lukijat, halaamaan toisianne ja läheisiänne enemmän! Koskettaminen ei saa olla tabu eikä läheisyys jotain, mitä kokee vain kampaajalla, hierojalla – tai Ystävänpäivänä. Eihän?